Olga Terri - alati aktuaalne eesti kunstnik

                               

Viimased päevad on mind väga šokeerinud: sõda on jälle Euroopas ja keegi ei tea, mis tulevik toob kaasa. Kui ma arutlesin, et kes eesti kunstnik hästi sõja jubedust kujutab, siis vastus oli selge, et see oli Olga Terri. “Väsinud barbar” on üks Terri peateos. Pildi põhivärv on tuhmpruun, maastik taustal on nagu laastatud või põlenud ja ise barbar on traagiline kuju madala lauba ja viltuse suuga. Ene Lamp kirjutab, et “see on negatiivsete omaduste füüsiline kehastus, koondkuju lagastajast, kes ka endal kannab oma tegevuse märki.” Kõnekeeles see tähendab, et Terri on kujutanud nõukogude sõdurit, kes on aru saanud, et on valesti teinud, ja kes ei ole omal kodumaal. Ma kujutan nüüd hästi ette, kuidas noored Vene sõdurid Ukrainas samamoodi mõtlevad ja tunnevad: see pole minu isamaa, see pole minu sõda. Okupeerimise ja nõukogude aja õudus peegeldub ka Terri piltides “Hirm”, “Juuda suudlus”, “Leinajad” ja “Matuseline”. Terri “Väsinud barbar” on ikooniline eesti kunstiteos, mis paneb mõtlema vägivalla õigustatuse ja selle järelduse üle. Czesław Miłoszi "Vangistatud mõistus" on suurepärane kirjeldus sellest, kuidas barbarid, loe venelased, ründavad teist maad teadmata, millises ühiskonnas nad kõva korda peavad.  

Ma vaatasin telesaadet aastast 1986, kus kunstiteadlane Villem Raam intervjueeris Olga Territ. Kunstnik oli eriti tasakaalukas ja vaikiv, aga vaatajale tekkis mõte, et Terri on siiski tõeline tulemägi, sest nii täpselt ja süviti ta kirjeldas oma maale. Rääkimine polnud Terri tugevus, aga maalimine küll. Filmis oli eriline nõukogude õhk: maalid olid hooletult raamitud ja nad riputati üles pisult lohakalt. Oli kurb näiteks näha sellist meistriteost kui “Juuda suudlus” põrandal. Samuti ei arutatud otseselt tegelikke probleeme. Mõlemad tundusid olevat häiritud, mis oli vaatajale veider. 

 

                                  (https://awarewomenartists.com/en/artiste/olga-terri/)

Olga Terri sündis Peterburi kubermangus Oudova maakonnas taluniku perekonnas 1916. aastal. Perekond kolis selle järel Eestisse. Tõuke kunstiga tegelemiseks sai Terri oma onult, isetegevuslikult maalijalt ja iseõppijalt Richard Lättilt, kes emigreerus Lõuna-Aafrikasse. Terri käis külas tema juures 1970. aastatel, mis eriti mõjutas Terri loomingut. Aastatel 1930–1936 õppis ta Riigi Kunsttööstuskoolis, ja lõpetas selle graafika erialal. Teda oli mõjutanud eriti Johannes Greenbergi looming. Terri töötas pärast seda reklaamibüroos ja Tallinna Farmaatsiatehases tarbegraafikuna. Terri sai Eesti Nõukogude Kunstnike Liidu liikmeks 1956. aastal. Hiljemini Terri sai lisanime “Eesti kunsti Grand Old Lady”.

Olga Terri loomingus on olnud erinevaid perioode. Nooruses 1940. aastatel oli tema värviskaala hall-pruun-roheline ja maalide teemad olid rasked. Näiteks “Autoportrees” (1944) kunstniku näos peegeldub elutõsidus ja mure, kuigi maal esitab noort, ilusat naist. Raskemeelsus paistab ka inimeste silmadest: peaaegu kõigil Terri portreedel on inimeste silmad nukrad, just nagu nad vaataksid kurba sündmust. Ma arvan, et see on olnud kunstniku sõnum. Terri ise kirjutab: “Pärast sõda oli väga sünge aeg. Tundus, et see ei lähegi paremaks. Äraandlikkust oli nii palju, seda kohtas igal sammul. Mõni tuttav oli ikka vangis – käisime pakke viimas ja seisime tunde järjekordades vangla õuel. Sellest on mul ka maal.” Ma arvan, et näiteks “Juuda suudlus” on sündinud sellises usaldamuse olukorras, mis Terri kujutab. 

(https://ajapaik.ee/photo/370100/matuseline/)      (https://awarewomenartists.com/en/artiste/olga-terri/)

1950. aastate teisel poolel hakkas Terri maalikäsitlus uuenema. Eriti tema maastikumaalid on suurepärased, ja nendel on sugulus Elmar Kitse maastikumaalidega. Ene Lamp kirjutab, et kunstnik läheb tihti reegleid trotsides oma sisenägemuse jälil. Sellepärast Terri maastikud pole ainult maalikud, vaid vaated inimese sisemaailmasse. Eriti 1960.–1970. aastatel Terri maalis omapäraseid fantaasiamaastikke, kus värvikeskkonnas nagu suures kauguses või veekogus näisid ujuvat üksikud loodusekujundid, sillad ja saared.

                                (http://www.haus.ee/?c=artworks&l=en&id=4013&window=1&form=0)

Lõuna-Aafrika eredad värvid mõjutasid Territ eriti 1970. aastatel. Ta ei maalinud enam otse loodusest, ja pildid sündisid tal mälestuste põhjal Tallinnas ateljees. Lõuna-Aafrika valgus, puud, loomad ja jõed loovad unenäolise maastiku. 

(https://awarewomenartists.com/en/artiste/olga-terri/)

Olga Terri jättis mulle suure mulje: ta ei olnud kunagi Eesti kunstielu keskpaigas, aga tema looming on muutunud Eesti kunsti oluliseks osaks. Eriti puudutas mind tema sisemine tundlikkus ja eetilisus. Ene Lamp kirjutab, et Terri kunst on pühendatud puhtuse ja ilu ideaali otsimisele ning selle nimel kannatustes ja elamustes ülendumisele. Ühes intervjuus ta rääkis, et ta on spordihuviline ja on armastanud tennist, hobuseid ja võimlemist kogu elu aja, aga nüüd ta vaatab sporti ainult televiisorist. Terri suri 94 aastasena. Stiilne naine! Tema eluhoiak oli korras.

Allikad: Helme, Sirje Eesti kunsti 101 aastat (2018)

Lamp, Ene Olga Terri (1982)

Lamp, Ene Olga Terri maastikud, Sirp ja Vasar, nr. 22, 30 mai 1986

Kirme, Kaalu Muusad ei vaikinud. Kunst Eestis 1941-1944 (2007)

Elmar Kits - Eesti Picasso

Elmar Kits sündis Tartus 1913. aastal müürsepa pojana ja suri ka Tartus 1972. aastal. Ta õppis mainekas Treffneri Gümnaasiumis ja pärast kooli ta jätkas õpinguid Pallase kunstikoolis Tartus. Kitse õpetajad olid tollase Eesti kõige tuntumad kunstnikud, näiteks Ado Vabbe ja Kaarel Liimand, kes tasus Kitse esimese semestri õppemaksu tema viletsuse tõttu. Kits tahtis õppida ka välismaal, aga tal õnnestus ainult üks kord 1938. aastal ekskursioonil käia  Helsingis prantsuse uuema kunsti näitusel, mis Kitse eriti mõjutas. Pärast õpinguid Kits töötas joonistusõpetajana 1944-1944 ja õppejõuna Tartu Riiklikus Kunstiinstituudis. Alates 1949. aastast Kits tegutses vabakunstnikuna. Talle oli hiljemini antud Eesti NSV rahvakunstniku aunimetus ja tal ei olnud suuremaid konflikte võimukandjatega, sest ta oli paindlik. Stalini ajal Kitse süüdistati mõnikord formalismis ja individualismis, ja ükskord tema näitus suleti selle abstraktsuse tõttu. Kitse andekus oli ometi vaieldamatu ja isegi tema poliitilised maalid olid kõrgetasemelised, näiteks Estonia teatri kuppelvõlvi monumentaalmaalid (1947) ja “V.I. Lenin” 1970. aastal.

Kits on sellepärast põnev kunstnik, et tema looming on eriti varieeruv. Ta maalis monumentaalmaale, portreid, linnapilte ja maastikumaale nii realistlikult kui abstraktsel moel. Kitse oluline küsimus oli, kuidas valgus levib ruumis või maastikus. Kitse värvimaailm on valgusküllane ja mitmekihiline ja ta leidis uusi valguselamusi Armeeniasta, Kesk-Aasiast ja Vene Karjalast. Eriti ta armastas Eestis Viljandimaa (Uus-Suislepa) ja Tartu maastikke. Kits hakkas looduses vastu päikest maalima, mis tegi värvid eredamaks ja varjud väiksemaks. All olev “Suislepa motiiv” (1943) on oivaliselt rakendatud: mets on kuvatud vastu valgustust, pilt kujutab topeltmaailma, kus ülemine osa metsatukaga peegeldab tõelist maailma ja selle peegeldus on näha veepinnal. Nii sünnib kolmas dimensioon, mis on unenäoline ja metafüüsiline.

Pilt: https://kunilaart.ee/en/painting/suislepa-motif/

Kitse maal “Viiuldaja” (1943) on mitmepalgeline teos. Pildil on Kitse viiuliõpetaja Evald Turgan oma abikaasa Esteriga. Nende saatus oli vapustav: Evald reedeti, sest tal oli nagu irooniline ja vastaline suhtumine Nõukogude liitu ja tema oli lisaks sellele kuulunud Omakaitsesse. Turgan mõistetati kaheksaks aastaks Magadanisse ja tema abikaasa Ester saadeti Eestist Vorkutasse, kus ta leidis endale uue elukaaslase. Ma arvan, et Kits on saanud hästi aru Turganide abieludünaamikast, niivõrd kummaline on maali atmosfäär. Aknatagune maailm on külma sinine, aga elutoa maailm on soe punane, must ja pruun. Esteril on seljas hommikumantel, aga Evaldil frakk. Evald seisab seljaga sinnapoole ja Ester istub viinitoolis ja on millegipärast kurb. Õhus on pinget, aga maal on meistritöö.

Pilt: https://tartmus.ee/toode/postkaart-elmar-kits-viiuldaja/

Teine tähtis Kitse pilt on “Pealelõunal” (1944), kus kunstniku pere õhtupoolikul veedab aega terrassil. Mai Levin kirjutab, et “Pealelõunal…on rafineeritumaid töid E. Kitse loomingus niihästi pastele koloriidi kui ta täpsuse elegantsi poolest, millega iga detail on paika pandud (Kaks kuldlõiget!).” Pildi  tagaplaanil on Tartu linn ja pilt on jälle maalitud vastu päikest. Kunstniku abikaasa on stiilselt riietunud ja abikaasad vaatavad linna. Ilusast päevast hoolimata on pildi õhkkond salapärane: kas abikaasad vaatavad minevikusse ja tütar tulevikusse? Kas tulevik on punane või sinine? Sest see pilt maaliti 1944. aastal, see tähendab, et tagaplaanil paistavad Tartu kirikute varemed: Pauluse kirik ilma tornikiivrita ja Maarja kiriku torn, mis hiljemini purustati (ja nüüd jälle see on püstitatud). Vasakul on Jaani kiriku torn. Pilti vaade avaneb Tähtverest, kus Kits elas.  

Pilt: https://www.flickr.com/photos/51810255@N07/5295922201

Kitse Tartu pildid on põnevad ja neis leidub Tartu enne sõja, Tartu sõja ajal ja linna taastamine. “Linna õhtul” (1940) on pilt Küüni tänavalt enne Tartu pommitamist. Õhtune atmosfäär kandub hästi edasi: linn on ühel ajal kodune ja saladuslik. Vasakul on Barclay platsi puud, valgustatud telefonikabiin ja paremal pool Kaubahoovi ehitis. 

Pilt: https://www.pinterest.com/pin/294071050660530360/?d=t&mt=login

“Põlenud linn” (1943) on täiesti erinev linnapilt. Selle peamõte on värvide kontrast: maa on pruunikaspunane ja taevas on helesinine. Kuigi pildi teema on masendav, on see ometi eriti esteetiline ja positiivne. Pilt „Linnavaade“ (1959) väljendab Kitse uut maalistiili. See on selgelt abstraktne ja linnapilt on geomeetriline. Kunstnik mängib vormidega, nihestab neid ja asetab uutesse suhetesse. Muide, eraldi tasub tähelepanu pöörata grotesksele figuurile kiriku kellatornis. Kes ta on? Mida kunstnik öelda tahab? Kitse maal

"Tartu vaade Emajõelt" (1957) on hilisimpressionistiline teos, ja selle värvimaailm on täiesti erinev kui näiteks maalil “Põlenud linn”.

 

(Eelmised pildid: https://ajapaik.ee/photo/87194/polenud-linn/, https://kunilaart.ee/en/painting/view-of-the-city/,https://www.e-kunstisalong.ee/Tartu_vaade_Emajoelt_Elmar_Kits_7934)

Eriti tuntud Kitse maal on “Kunstiteoste arutelu Eesti NSV Kunstnike Liidus” (1947). See on grupiportree, kus on tollase aja kõige tähtsamad eesti kunsti tegelased. See on maalitud Kunstihoone näitusesaalis. Jälle kujutab Kits maalides vastu valgust. Kunstnikel on ilmekad poosid ja hästi istuv riietus ja pildi õhkkond on hele. Kitse maali kritiseeriti tollal palju ja öeldi, et “Kits pöörab rohkem tähelepanu värvile kui inimesele”. See teos on inspireerinud ka nooremaid kunstnikke, näiteks Peeter Krossmanni (2014).

(Eelmised pildid: https://www.europeana.eu/fi/item/2023869/museaalView_248619, https://ajakirikunst.ee/?c=magazine&l=en&t=the-story-of-a-painting&id=1284)

Elmar Kitse on nimetatud Eesti Picassoks, kuna tema loominguline ampluaa oli väga rohke ja lai, sest tema looming hõlmab nii impressionistlikke, postimpressionistlikke, realistlikke, poolabstraktseid kui ka abstraktseid töid. Kitse viimased tööd olid lausa abstraktsed. Mulle meeldivad eriti Kitse vanemad tööd, nii portreed kui linnavaated.   

Allikad: 

Mai Levin: Elmar Kits (Tallinn 1977)

Elmar Kitse Fenomen 1913 - 1972 (Tartu 1994)

Fanny Churberg

Fanny Churberg

 

Hyllyssä odotti kolmas Aune Lindströmin taiteilijaelämänkerta Fanny Churberg. Elämä ja teokset (Porvoo 1938). Lindströmin teokset olen löytänyt vasta viime vuosina. (Aikaisemmat postaukseni Lindströmin kirjoista: Aukusti Uotila ja Sisäkuva Alankomaiden taiteessa). Lindström pystyy oivasti avaamaan kulloisenkin taiteilijan maailman lukijalle, hän analysoi myös taiteilijoiden teoksia kriittisesti mutta rakentavasti. Kaikista Lindströmin kirjoituksista välittyy syvä länsimaisen kulttuurin tuntemus. Churbergin elämänkerta on mielenkiintoinen kuvaus siitä, kuinka nerokas ja lahjakas nainen joutui ympäristön paineiden takia toimimaan säästöliekillä ja keskittymään elämässään kehällisiin asioihin. 

Fanny Churberg syntyi Nikolainkaupungissa eli Vaasassa 1845. Isän puolelta suku oli kotoisin Kaarinan Kuralan kylästä. Fannyn taiteelliset taipumukset tulivat esille jo varhain, ja hän sai taideopetusta jo nuorella iällään (mm. Alexandra Frosterukselta ja Berndt Lindholmilta). Viipurissa koulua käydesään hän sai myös suomalaisuusherätyksen, ja hän oli innokas suomalaisuuden ajaja koko elämänsä ajan. 

Kehittyäkseen taiteilijana Churberg lähtee opiskelemaan Düsseldorfiin. Düsseldorfin akatemialla oli suuri vaikutus pohjoismaalaiseen maalaustaiteeseen (meillä Werner Holmberg). Erityisesti keskittyminen luontoon on düsseldorfilaisille tärkeää. Churberg ei voinut naisena opiskella itse Düsseldorfin akatemiassa, vaan hänen oli otettava yksityistunteja. Churberg oli varakas, joten tämä ei ollut hänelle ongelma. Lindström kuvaa elävästi ja hauskasti taiteilijaelämää tuossa pienessä saksalaiskaupungissa. Kotimaassa taitelija maalasi Tammisaaren saaristossa, Karjalohjalla ja Sisä-Suomessa. 

Churberg oli kiihkeä taiteilijaluonne, ja hänen taidenäkemyksensä oli miehekkään ekspressionistinen. Tämä tuotti vaikeuksia silloisille taidearvostelijoille, koska Churbergia oli vaikea sijoittaa mihinkään totuttuun taiteilijakategoriaan. Luonto oli hänelle kulmikas, rosoinen, kova ja täynnä epäsointuja. Lindström kuvaa taitelijan värinkäyttöä: "Äärimmilleen intensifioituja sinisiä, smaragdinvihreitä ja kirkkaankeltaisia värejä hän rinnastaa pelkäämättä, saaden aikaan meidän taiteessamme...aivan ainutlaatuisia, oudostuttavia vaikutuksia."

Churberg lähtee sitten opiskelemaan kahteen otteeseen Pariisiin, missä hän kehittää taitojaan mm. asetelmamaalarina. Lindströmin mukaan näissä parhaissa asetelmissaan Fanny Churberg lähestyy mestariaan Chardinia. Ne ovat uudenaikaisia tulkintoja 1700-luvun maalarin herkullisista värisommitelmista. Niitä katsellessa täytyy valittaa, ettei Fanny Churberg myöhemmin koskaan valinnut aiheitaan tältä alalta - parempia asetelmia ei Suomen taide tunne. Vaikkapa "Sieniä" on tästä oiva esimerkki. 

1880 Churberg lopettaa maalaamisen. Tähän on pidetty syynä pensää ja ymmärtämätöntä arvostelijoiden ja taideyleisön kritiikkiä, taiteilija myös alkoi sairastella (piti tautiaan tapeteista saatuna arsenikkimyrkytyksenä). Hän työskenteli myöhemmin taideuransa jälkeen Suomen Käsityön Ystävissä. Taloudellisesti hän oli riippumaton, joten tämä ei ohjannut hänen toimintaansa. Suomalaisuuden asian kiihkeällä ajamisella hän hankki itselleen vihamiehiä meidän sveesien keskuudessa. Churberg pysyi myös naimattomana.

Churbergin taide jäi unohduksiin aina vuoteen 1919 saakka, jolloin järjestettiin hänen retrospektiivinen näyttelynsä. Tuolloin ymmärrettiin, että Churberg kuului Suomen taiteen suuriin nimiin. Lindström päättää biografiansa seuraavasti: "Hänen ennenaikainen sortumisensa on eräs maamme monista tragedioista, mutta hänen hahmostaan ja työstään sykkii siitä huolimatta yhä vastaamme lämpimämpi, voimakkaampi elämä kuin useimpien hänen aikalaistensa." 

Churbergiin törmäsin yllättäen muutama päivä sitten selatessani Helvi Hämäläisen päiväkirjoja. Hämäläinen kertoo kerran heränneensä sodan aikana kello kolme aamuyöllä paistettujen sienten tuoksuun ja seuraavanlaiseen kohtauksesta Olavi Paavolaisen kotona: 

"Miksi sinä, Fanny, et lainkaan välitä minusta. Sinun kylmyytesi tappaa minut. Vuodan verta", Olavi nyyhkytti vuoteeni vieressä ja suuret kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Kuuntelin hölmistyneenä. 

"Fanny Churberg on Suomen taiteen suuri nimi, eikä Maria Wiik milloinkaan kohoa hänen rinnalleen", jatkoi Olavi yhä itkien. "Mutta salli minun palvoa sinua edes arkisilla askareilla. Viini helmeilee lasissa ja herkullinen tuoksu täyttää ilman. Nouse sydämeni valtiatar, nauttimaan tattimuhennosta, jonka olen valmistanut sinun kunniaksesi." 

Churberg oli nuoruudenihastukseni ajalta, jolloin opiskelin taidehistoriaa. Ihmettelin sitä, kuinka aikaansa edellä ja ilmaisuvoimainen tämä taiteilija oli. Suosikkimaalaukseni on alla kuvattu Iltarusko, joka herättää mielessä monenlaisia mielikuvia ja kertomuksen aiheita.

Kirjan lopussa lopussa oli teos- ja omistajaluettelo: Churbergin maalauksia omistivat apteekkarit, hovi-intendentit, senaattorit, insinöörit, maisterit, johtajat ja rouvat ja neidit, joilla on arvokas sukunimi. Suurin osa teoksista kuului kuitenkin kihlakunnantuomari Arvid Souranderille. Pienellä stalkkauksella kävi selväksi, että Sourander lahjoitti eläessään taidekokoelmansa Ateneumin ja Sinebrychoffin museoille. Kuka tutkisi näitä mesenaatteja? 

(Iltarusko, 1878, Kuva: Wikimedia)

Hagelstamin A264 huutokauppa

Einari Wehmas: Syksy (1943)

Seuraavassa nostan esille  muutamia mielestäni parhaita maalauksia Hagelstamin seuraavasta huutokaupasta 25.1.2022. Kuvat ovat Hagelstamin luettelosta. Arvioini ovat ensisijaisesti esteettisiä, mutta puutun joskus myös teosten mahdolliseen sijoitusarvoon. En saa huutokauppahuoneelta mitään etuisuuksia.

Einari Wehmaan "Syksy" on hieno syystalven kuvaus, jossa leijuu myös vahva ajan henki. Mieleen tulevat Gunvor Grönvikin kaupunkikuvat, myöskin Otto Mäkilän muutama vuosi sitten myyty "Varhaiskevät" asettuu tähän esteettiseen maailmaan. Wehmaan kaupunkikuvat ovat voimakkaita ja myyntihinnat edullisia teosten tasoon nähden.

Olavi Laineen "Kylä" on heti tuunnistettavaa Lainetta. Hän on taidehuutokauppojen peruskauraa. Hän on kuitenkin mainettaan paljon parempi taiteilija. Laineen työt asettuvat yleensä 100-200 euron aluelle. Laineen etelässä maalaamissa tauluissa on oikea etelän valo. Myynnissä on myös muita Laineen töitä.

Lyyli Hervon "Kaupunkinäkymä" vuodelta 1933 on hienotunnelmainen, valoisa kaupunkikuva. Yksi parhaimmista tämän huutokaupan vanhemmista maalauksista.

Ilmari Huitin parhaissa töissä on klassikkoainesta. Huitti oli ennen muuta hieno koloristi. Kuvan "Talvimaisema" vuodelta 1940 edustaa taiteilijan parempaa tuotantoa. 

Kalle Kuutolan "Helsinki" (1933) lienee yksi parhaista taiteilijan myynnissä olevista töistä. Parhaista Kuutoloista on maksettu nelinumeroisia summia. Mukava taulu seinälle ja sijoitus tulevaisuuteen. 

Marcus Collin oli lahjakas taiteilija, jonka työt menevät nykyään huutokaupoissa alihintaan. Tosin hänen parhaista töistään on maksettu yli 6000 euroa, mutta yleensä työt maksavat vain muutamia satasia. Marcus Collin "Ravintolassa" (1930) on tiheätunnelmainen kuva, ehdottomasti ostamisen arvoinen työ. 

Grigor Auerin "Joki" on selvästi teemaltaan venäläinen. Auerin parhaat työt ovat mestarillisia, hänen Italian-kuvissaan on aitoa etelän tunnelmaa. Joskus Auerin värimaailma on kovin itäinen ja hieman makea. Auer kuvaa erityisen kauniisti lunta ja vettä.

Viipurin hopeat

                         

Mitäpä olisi suomalainen kustannustoiminta ilman SKS:n kirjoja?  Seura julkaisee tieteellisesti korkeatasoista kirjallisuutta kauniissa sidoksissa, joita on ilo lukea, katsella ja pitää käsissään. Kaikki on loppuun harkittua paperilaatua myöten. Sain joululahjaksi Marketta Tammisen teoksen Viipurin hopeat. Hopeasepäntyötä ja kulttuurihistoriaa (SKS Helsinki 2017). Tamminen on toiminut pitkään museoalalla kirjoittaen samalla myös historiallista tietokirjallisuutta. Teos antaa mielenkiintoisia näkymiä Suomen kulttuurihistoriaan, Viipurin kaupunginhistoriaan suomalaisen hopean kautta ja se esittää myös uusia tutkimustuloksia. Teoksen erinomaisesta kuvituksen on tehnyt Katja Hagelstam.

Kirjan alussa esitellään suomalaisen hopeatutkimuksen historiaa, erityisesti kerrotaan tietenkin Thyra Borgista ja hänen teoksestaan Guld- och silversmeder i Finland vuodelta 1935. Borg on aikoinaan tutkinut ja kartoittanut kaiken merkittävän suomalaisen hopean. 

Seuraavaksi Tamminen kertoo Viipurin historiasta, jolloin käsitellään erityisesti kirkollisia esineitä ja niiden vaiheita Viipurissa, mm. Suomen merkittävintä keskiaikaista hopeaesinettä Sifridus-kalkkia, jota hopeatutkija Raimo Fagerström pitää Euroopan hienoimpiin lukeutuva romaanista tyyliä edustavana hopeaesineenä. Kalkki on poikkeuksellisesti ryöstösaalis Saksasta, yleensä viipurilaiset olivat kuitenkin aikojen saatossa ryöstön kohteina. Esim. Viipurin kirkkohopeat pakattiin Isonvihan aikana puulaatikkoon, joka toimitettiin Tukholmaan turvaan vainolaiselta. Nykyään näitä viipurilaisia sakraaliesineitä säilytetään mm. Porvoossa, Lohjalla ja Helsingissä. Viipuriin jääneistä esineistä löytyy osin kuvauksia Borgin kirjasta. Oli liikuttavaa katsoa kuvaa kauniista Lavansaaren seurakunnan ehtoolliskalkista vuodelta 1783: kuinka paljon köyhät seurakuntalaiset olivat valmiita uhraamaan asioihin, jotka olivat heille tärkeitä, kuinka monenlaisia vaiheita myös nämä kirkkohopeat ovat todistaneet.

Tamminen kertoo varsin perinpohjaisesti Viipurin kulta- ja hopeaseppien toiminnasta, killoista, oltermanneista ja kisälleistä, samalla lukija perehdytetään jalometallien leimaukseen. Tähän liittyi myös teoksen yksi tutkimustuloksista. Jos kotona on vanhempaa hopeaa, voi alkaa etsiä niistä W -leimaa, jolla viipurilaiset sepät esineensä leimasivat.

Teoksessa esitellään myös merkittävimmät tyylisuunnat. Viipurilaisen hopean merkittävin aikakausia oli 1600-luku eli barokin aika. Jos näitä esineitä haluaa nähdä luonnossa, on paras mennä Kansallismuseoon tai Reitzin taidemuseoon Helsingissä. Tamminen päättää teoksensa näin:

Keskieurooppalaisista innovatiivisista hopeasepäntyön keskuksista eri reittejä kulkeneet kansainväliset esinetyypit, tyylit ja koristeaiheet saivat Viipurissa parhaimmillaan taidokkaita ja omaperäisiäkin toteutumismuotoja. Paikalliset piirteet viipurilaismestarien tuotannossa kertovat kaupunkiin eri aikoina tulleista ruotsalaisista, saksalaisista, balttilaisista ja venäläisistä kulttuurivaikutteista.

Tammisen kirja tarjoaa mainion historiallisen matkan Suomen rikkaaseen ja varsin vaihtelevaan menneisyyteen esinekulttuurin kautta. Erinomaista luettavaa sunnuntai-iltapäivänä lehmuksenkukkateen, Couperinin cembalomusiikin ja mille feuille -kakun kanssa. Ethän unohda hopeista kakkuhaarukkaa!

Bigaku - japanilaisesta estetiikasta

Kansikuva on hie ja kuva kirjasta on hieman okashi

Aronianlehtiä Mannerheimintien varrelta
Tunnelma on kare

Olen koko ikäni ollut Japaniin kallellaan, vaikken ole maassa käynyt enkä tunne juuri sen kirjallisuuttakaan. Japanilaiset ovat outoja kuten me suomalaisetkin, samaa voi sanoa myös Japanin kulttuurista. Missä muussa maassa valtion päämies (Hirohito) on harrastanut limasienten keräilyä ja vaalinut 200 sienen lemmikkikokoelmaansa kuin Japanissa? Meillä Suomessa elää vahvana myytti Japanin ja Suomen vaaliheimolaisuudesta erityisesti estetiikan alalla: kummatkin kansakunnan ovat taipuvaisia ihailemaan yksinkertaista, luonnosta kumpuavaa kauneutta. Ehkäpä olemme viettäneet muinaisuudessa yhdessä aikaa Pangean laitamilla...

Tämän Japaniin kohdistuvan mielenkiinnon puhkeentoina voi pitää viime vuosina ilmestyneitä erinomaisia Japanin kulttuuria käsitteleviä teoksia, kuten Miia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Tuula Moilasen Japanilainen puupiirros ajan ja ikuisuuden peilinä, Raisa Porrasmaan ja Petri Artturi Asikaisen Temppelin hämärästä Mantsurian vilinään. Nojatuolimatka Japanin kulttuurihistoriaan ja tässä käsiteltävä teos, Minna Eväsojan Bigaku. Japanilaisesta kauneudesta (Helsinki 2008). 

Eväsoja käsittelee teoksessaan koko japanilaisen estetiikan pleeroomaa. Alussa tekijä erittelee maan erilaisia esteettisiä koulukuntia ja selvittää japanilaisen estetiikan keskeisiä käsitteitä. Peruslähtökodan Eväsoja muotoilee näin: 

Japanilainen arvomaailma ja estetiikka poikkeavat peruslähtökohdaltaan länsimaalaisesta siinä, että japanilaisessa kulttuurissa esteettiset arvot ja esteettinen kokemus liittyvät koko ympäröivän maailman, tilan, esineiden ja elämäntavan kokonaisvaltaiseen kokemiseen. 

Japanilaiselle estetiikalle on luonteenomaista vihjailevuus ja se, että asioita esitetään metaforien kautta. Kauneutta ei katsella ensisijaisesti silmillä, vaan sielun silmin. Merkittävää on myös karu pelkistyneisyys, joka ilmenee erityisesti arkkitehtuurissa. Värien käyttö on myös omintakeista, mikä näkyy värien rohkeissa yhdistelmissä. Luonteenomaisena japanilaisena piirteenä pidetään myös sitä, miten luonnollisuudessa tulee myös näkyä keinotekoisuus, siis ihmisen panos. Myös feminiininen pehmeys on tunnusomaista japanilaiselle estetiikalle. 

Japanilaisen estetiikan termistö on runsas ja poikkeaa huomattavasti meidän käsitteistöstämme. Termit eivät välttämättä kuvaa kauneutta, vaan jotakin tarkasteltavan kohteen ominaisuutta, jota japanilaisessa kulttuurissa arvostetaan. Tarkastelija voi olla esteettisesti tyytyväinen, vaikkei koekaan näkemästään iloa tai nautintoa. Tarkasteltavat asiat sinänsä eivät ole keskeisiä, vaan niiden mahdollistamat lopputulokset. 

Japanilaisia esteettisiä kategorioita ovat mm. wabi (karu, köyhä), sabi (surumielinen), shibumi (hiljainen, hienostunut, ryppyinen), hie (viileä), kare (lakastunut), yase (nahistunut) ja okashi (omituinen, mielenkiintoinen, suloinen). Esimerkiksi rikkonainen astia voi herättää suurempia esteettisiä tunteita kuin ehyt. Japanissa myös valmistetaan teollisesti näitä meidän mittapuumme mukaan muotopuolia tai rikkonaisia esineitä. Erityisen pidettyjä ovat wabi-sabi -tyyliset keramiikkaesineet. Meillä tämän esteettisen ajattelun tuotoksena voi ihailla vaikkapa Mauno Koiviston hautapaatta, jossa on käytetty japanilaista kintsugi-tekniikkaa. Kintsugissa tavallinen rikkoutunut esine paikataan esim, kullalla, hopealla tai platinalla ja näin nostetaan se uudelle esteetiselle tasolle. 

Mauno Koiviston hautapaasi. Kuva: Wikimedia

Eväsoja käsittelee varsin laajasti myös esittäviä taiteita, varsinkin kabuki-teatteria. Kannattaa tässä yhteydessä lukea em. Miia Kankimäen kirjan hieno kuvaus tekijän ensimmäisestä vierailusta kabuki-teatterissa. Kabuki lienee kulttuurimuoto, mihin länsimaalaisen ihmisen on hyvin vaikea päästä sisälle. Siihen kuluu mm. ilmeiden, liikkeiden, asusteiden ja värien monimutkainen ja hienovarainen symboliikka, ja vaikkapa onnagata-miehet, jotka esittävät naisia. Eväsoja (ja myös Kankimäki) käsittelee myös paljon heian-kautta, jolla on ollut suuri merkitys japanilaisen estetiikan kehitykselle.

Japanilaista kuvakulttuuria käsitellään myös laajasti, erityisesti mangaa, joka on merkittävä taidemuoto kaikenikäisten japanilaisten keskuudessa. Mangalla lienee sekä vanhan japanilaisen kulttuurin sekä länsimaalaisen kulttuurin tausta. Japanilaisten erityisyys ilmenee myös shunga- taiteessa. Shungan kuvat ovat vahvasti eroottisia, joita annettiin mm. häälahjoiksi, mutta niitä saatettiin tarkastella aiemmin myös koko perheen voimin.

Omat lukunsa kirjassa saavat myös japanilaisen arkkitehtuurin ja puutarha-arkkitehtuurin estetiikka, jolla on ollut suuri vaikutus länsimaiseen arkkitehtuuriin. Tekijä kuljettaa mielenkiintoisesti länsimaista ajattelua läpi koko teoksen ja antaa näin lukijalle monenlaista ajateltavaa. Jos Japani on saanut paljon länsimaisesta kulttuurista, on meidän kulttuurimme saanut paljon myös japanilaisesta kulttuurista jo parinsadan vuoden ajan. Suomalainen maalaustaide (esim. Edelfelt ja Gallén-Kallela) tai arkkitehtuuri (Aalto) ovat saaneet suoria vaikutteita japanilaisista esikuvista. Muutaman vuoden takainen Ateneumin japonismia käsittelevä näyttely Hiljainen kauneus tematisoi tämän suhteen varsin vaikuttavasti.

Itseäni kosketti erityisesti japanilaisen suhde arkipäivän kauneuteen: esteettinen ajattelu on oleellinen osa ihmisten elämää ja kaikissa toimissa pyritään kauneuteen tai kauneudesta nauttimiseen. Eväsojan kirja on sisällöltään hyvin rikas ja sitä kannattaa lukea Close Reading -periaatteella.  

Miten kaunista on, kun aivan kirkkaana kuutamoyönä

kulkee joen yli vaunuissa ja härän kahlatessa

pärskyvät vesipisarat ovat kuin 

kristallisirpaleita.

(Sei Shōnagon)

 

Porthania on miyabi

Ruska on okashi

Suvipäiviä Hellaassa

 

Nuori Dionysos

V.A. Koskenniemen Suvipäiviä Hellaassa (Porvoo 1927) on hieno, vanhanaikainen matkakirja, joka vaatii lukijaltaan keskittyvää lukutapaa ja monen wikiartikkelin lukua, koska kirjoittaja viittaa jatkuvasti antiikin mytologian hahmoihin. Vaivan palkkana on aito luku- ja kulttuurikokemus, jossa lukija viedään varsin syvälle antiikin ideoitten maailmaan.

Nykylukijat ovat juoneet siksi paljon Lethen virran vettä, etteivät muista mitään tästä suuresta runoilijasta ja esseististä, jonka maine hiutui poliittisten suhdanteiden aallokossa. Koskenniemi on sekä herkkä että älykäs kirjoittaja, jonka monet tekstit ovat myös nykyään mitä ajankohtaisinta esseistiikkaa. Hän on verrattavissa toiseen unohdettuun suuruuteen Tatu Vaaskiveen, jonka Huomispäivän varjo on edelleenkin suuri tutkielma länsimaisen kulttuurin olemuksesta.

Koskenniemi löytää Hellaan jo Budapestissä, jonka esikaupungissa on Aquincumin roomalaisaikainen kaupunki, jossa tekijä vaeltaa mithraeumista muinaisen kylpylän raunioille. Rooman henki on läsnä myös Euroopan reunalla, Pannoniassa. Ateenaan päästyään ei kerrota mitään nykyisestä Ateenan kaupungista, vaan unissakävijän lailla Koskenniemi hurmautuu Akropoliista. Hän kirjoittaa: ” Kaksi voimakasta tunnetta hallitsee niitä vaikutelmia, joita Akropoliilla tai sen edessä seisten olen kokenut: toinen on unenomaisen epätodellisuuden tunne – tämä ei ole totta, mitään tällaista ei ihmiskäsi ole luonut, mitään tällaista ei ihmissilmän ole suotu nähdä! – toinen on asiallisimman, syvimmän todellisuuden tunne: vain tämä on totta, vain tällaista on ihmiskäden tullut luoda, vain tällaista varten on ihmissilmä olemassa!---Painon ja keveyden, aineen ja ilman vastakohta häviää, kaikki on rauhaa ja läpikuultavaa selkeyttä.” Läpi koko teoksen kulkee hurmioitumisen juonne: vihdoinkin olemme saapuneet kulttuurimme alkulähteillä! 

Akropoliin seikkaperäisen esittelyn jälkeen paneudutaan Demeterin ja Persefonen kulttiin, erityisesti salaperäiseen Eleusiin mysteeriin. Kummatkin naiset olivat varsinaisia toimintatyttöjä, joita nykyistenkin gendertutkijoiden sopisi tarkastella. Tähän aktiivisten antiikin naisten joukkoon sopisi myös Persian laivaston naisamiraali Artemisia I ja tietenkin antiikin tragedioiden naiset, kuten Ifigenia tai Antigone, jotka tekivät varsin itsenäisiä päätöksiä, vaikka kuolo sitten heidät korjasikin. 

Kirjan hienointa antia on kreikkalaisten hautasteelojen tarkastelu. Attikalaisissa hautakivissä toteutui sekä vainajan ruumiillinen läsnäolo että poissaolo, erityisesti steeloissa kuvataan ruumiillista läsnäoloa. Voidaan puhua jonkinlaisesta poissaolevasta läsnäolosta. Steelat muodostavat tilan, jossa on mahdollisuus saada ote vainajan ruumiillisuudesta, kun vainaja on veistetty marmoriin. Steelalla on siis välittäjän rooli, jossa kuollutta kuvaava marmoriveistos on yhteydessä vielä eläviin ihmisiin. Voidaan puhua myös nekyiasta, jossa eläville annetaan mahdollisuus käydä manalassa ja palata sieltä takaisin (tämä teemahan toistuu esim. Goethellä, Thomas Mannilla ja Kalevalassa). Tällainen viittaus nekyiaan on esimerkiksi steeloissa toistuva kättely eli deksioosis, rajapinta kahden maailman välillä. 

Koskenniemi puhuu marmoriin veistetystä kuolemanrunoudesta kuvaten steeloja siten, että ne ovat kauniita, miehekkäitä, joskin surullisen resignatsioonin leimaamia. Hän kirjoittaa:” En puolestani tunne mitään henkistä tuotetta, en runouden enempää kuin muidenkaan taiteiden alalta, missä kuolema olisi yhtä tuskattomasti, yhtä intiimisti viety elämän piiriin kuin Attikan hautakivissä. Niin näkymätön on niissä elämän ja kuoleman raja. Näkymätön, mutta ei olematon. ”Kuolema ei ole henkilöllistettynä näissä muistomerkeissä, ja kuolemalla on kotoinen ja intiimi luonne. Kuolemaa ei kuvata transsendenttina, yliaistillisena voimana tai valtiaana, vaan täysin immanenttina, maanpäällisenä tapahtumana, joka kuuluu elämän piiriin. 

Yksi kirjan kantava ajatus löytyy luvusta Marathon, jossa Koskenniemi kuvaa Marathonin, Thermopylain ja Salamiin taisteluja. Pieni, urhea Kreikan kulttuurikansa taistelee suurta barbaarivaltiolta Persiaa vastaa ja voittaa sen. Koskenniemi kirjoittaa: "Ateenalaiset olivat vapaan maan vapauttaan rakastavia kansalaisia, jotka tunsivat taistelevansa elämän korkeimpien arvojen puolesta. Heidän hehkuvassa isänmaanrakkaudessaan ja heidän korkeammassa kulttuurissaan oli tekijä, jonka merkitystä barbaarit eivät osanneet kyllin korkealle arvioida." Koskenniemi siirtää sitten tämän kuvan nykyaikaan todeten, että sortajan nimi oli kolmatta tuhatta vuotta sitten Persia, mutta nykyään Venäjä. Mikä visionääri! Me olemme pohjolan kreikkalaisia ja Israelin kolmastoista heimo, joiden tehtävänä on puolustaa länsimaista kulttuuria bysanttilaista barbariaa vastaan. 

Erektheionin ovi