Hagelstamin A264 huutokauppa

Einari Wehmas: Syksy (1943)

Seuraavassa nostan esille  muutamia mielestäni parhaita maalauksia Hagelstamin seuraavasta huutokaupasta 25.1.2022. Kuvat ovat Hagelstamin luettelosta. Arvioini ovat ensisijaisesti esteettisiä, mutta puutun joskus myös teosten mahdolliseen sijoitusarvoon. En saa huutokauppahuoneelta mitään etuisuuksia.

Einari Wehmaan "Syksy" on hieno syystalven kuvaus, jossa leijuu myös vahva ajan henki. Mieleen tulevat Gunvor Grönvikin kaupunkikuvat, myöskin Otto Mäkilän muutama vuosi sitten myyty "Varhaiskevät" asettuu tähän esteettiseen maailmaan. Wehmaan kaupunkikuvat ovat voimakkaita ja myyntihinnat edullisia teosten tasoon nähden.

Olavi Laineen "Kylä" on heti tuunnistettavaa Lainetta. Hän on taidehuutokauppojen peruskauraa. Hän on kuitenkin mainettaan paljon parempi taiteilija. Laineen työt asettuvat yleensä 100-200 euron aluelle. Laineen etelässä maalaamissa tauluissa on oikea etelän valo. Myynnissä on myös muita Laineen töitä.

Lyyli Hervon "Kaupunkinäkymä" vuodelta 1933 on hienotunnelmainen, valoisa kaupunkikuva. Yksi parhaimmista tämän huutokaupan vanhemmista maalauksista.

Ilmari Huitin parhaissa töissä on klassikkoainesta. Huitti oli ennen muuta hieno koloristi. Kuvan "Talvimaisema" vuodelta 1940 edustaa taiteilijan parempaa tuotantoa. 

Kalle Kuutolan "Helsinki" (1933) lienee yksi parhaista taiteilijan myynnissä olevista töistä. Parhaista Kuutoloista on maksettu nelinumeroisia summia. Mukava taulu seinälle ja sijoitus tulevaisuuteen. 

Marcus Collin oli lahjakas taiteilija, jonka työt menevät nykyään huutokaupoissa alihintaan. Tosin hänen parhaista töistään on maksettu yli 6000 euroa, mutta yleensä työt maksavat vain muutamia satasia. Marcus Collin "Ravintolassa" (1930) on tiheätunnelmainen kuva, ehdottomasti ostamisen arvoinen työ. 

Grigor Auerin "Joki" on selvästi teemaltaan venäläinen. Auerin parhaat työt ovat mestarillisia, hänen Italian-kuvissaan on aitoa etelän tunnelmaa. Joskus Auerin värimaailma on kovin itäinen ja hieman makea. Auer kuvaa erityisen kauniisti lunta ja vettä.

Viipurin hopeat

                         

Mitäpä olisi suomalainen kustannustoiminta ilman SKS:n kirjoja?  Seura julkaisee tieteellisesti korkeatasoista kirjallisuutta kauniissa sidoksissa, joita on ilo lukea, katsella ja pitää käsissään. Kaikki on loppuun harkittua paperilaatua myöten. Sain joululahjaksi Marketta Tammisen teoksen Viipurin hopeat. Hopeasepäntyötä ja kulttuurihistoriaa (SKS Helsinki 2017). Tamminen on toiminut pitkään museoalalla kirjoittaen samalla myös historiallista tietokirjallisuutta. Teos antaa mielenkiintoisia näkymiä Suomen kulttuurihistoriaan, Viipurin kaupunginhistoriaan suomalaisen hopean kautta ja se esittää myös uusia tutkimustuloksia. Teoksen erinomaisesta kuvituksen on tehnyt Katja Hagelstam.

Kirjan alussa esitellään suomalaisen hopeatutkimuksen historiaa, erityisesti kerrotaan tietenkin Thyra Borgista ja hänen teoksestaan Guld- och silversmeder i Finland vuodelta 1935. Borg on aikoinaan tutkinut ja kartoittanut kaiken merkittävän suomalaisen hopean. 

Seuraavaksi Tamminen kertoo Viipurin historiasta, jolloin käsitellään erityisesti kirkollisia esineitä ja niiden vaiheita Viipurissa, mm. Suomen merkittävintä keskiaikaista hopeaesinettä Sifridus-kalkkia, jota hopeatutkija Raimo Fagerström pitää Euroopan hienoimpiin lukeutuva romaanista tyyliä edustavana hopeaesineenä. Kalkki on poikkeuksellisesti ryöstösaalis Saksasta, yleensä viipurilaiset olivat kuitenkin aikojen saatossa ryöstön kohteina. Esim. Viipurin kirkkohopeat pakattiin Isonvihan aikana puulaatikkoon, joka toimitettiin Tukholmaan turvaan vainolaiselta. Nykyään näitä viipurilaisia sakraaliesineitä säilytetään mm. Porvoossa, Lohjalla ja Helsingissä. Viipuriin jääneistä esineistä löytyy osin kuvauksia Borgin kirjasta. Oli liikuttavaa katsoa kuvaa kauniista Lavansaaren seurakunnan ehtoolliskalkista vuodelta 1783: kuinka paljon köyhät seurakuntalaiset olivat valmiita uhraamaan asioihin, jotka olivat heille tärkeitä, kuinka monenlaisia vaiheita myös nämä kirkkohopeat ovat todistaneet.

Tamminen kertoo varsin perinpohjaisesti Viipurin kulta- ja hopeaseppien toiminnasta, killoista, oltermanneista ja kisälleistä, samalla lukija perehdytetään jalometallien leimaukseen. Tähän liittyi myös teoksen yksi tutkimustuloksista. Jos kotona on vanhempaa hopeaa, voi alkaa etsiä niistä W -leimaa, jolla viipurilaiset sepät esineensä leimasivat.

Teoksessa esitellään myös merkittävimmät tyylisuunnat. Viipurilaisen hopean merkittävin aikakausia oli 1600-luku eli barokin aika. Jos näitä esineitä haluaa nähdä luonnossa, on paras mennä Kansallismuseoon tai Reitzin taidemuseoon Helsingissä. Tamminen päättää teoksensa näin:

Keskieurooppalaisista innovatiivisista hopeasepäntyön keskuksista eri reittejä kulkeneet kansainväliset esinetyypit, tyylit ja koristeaiheet saivat Viipurissa parhaimmillaan taidokkaita ja omaperäisiäkin toteutumismuotoja. Paikalliset piirteet viipurilaismestarien tuotannossa kertovat kaupunkiin eri aikoina tulleista ruotsalaisista, saksalaisista, balttilaisista ja venäläisistä kulttuurivaikutteista.

Tammisen kirja tarjoaa mainion historiallisen matkan Suomen rikkaaseen ja varsin vaihtelevaan menneisyyteen esinekulttuurin kautta. Erinomaista luettavaa sunnuntai-iltapäivänä lehmuksenkukkateen, Couperinin cembalomusiikin ja mille feuille -kakun kanssa. Ethän unohda hopeista kakkuhaarukkaa!

Bigaku - japanilaisesta estetiikasta

Kansikuva on hie ja kuva kirjasta on hieman okashi

Aronianlehtiä Mannerheimintien varrelta
Tunnelma on kare

Olen koko ikäni ollut Japaniin kallellaan, vaikken ole maassa käynyt enkä tunne juuri sen kirjallisuuttakaan. Japanilaiset ovat outoja kuten me suomalaisetkin, samaa voi sanoa myös Japanin kulttuurista. Missä muussa maassa valtion päämies (Hirohito) on harrastanut limasienten keräilyä ja vaalinut 200 sienen lemmikkikokoelmaansa kuin Japanissa? Meillä Suomessa elää vahvana myytti Japanin ja Suomen vaaliheimolaisuudesta erityisesti estetiikan alalla: kummatkin kansakunnan ovat taipuvaisia ihailemaan yksinkertaista, luonnosta kumpuavaa kauneutta. Ehkäpä olemme viettäneet muinaisuudessa yhdessä aikaa Pangean laitamilla...

Tämän Japaniin kohdistuvan mielenkiinnon puhkeentoina voi pitää viime vuosina ilmestyneitä erinomaisia Japanin kulttuuria käsitteleviä teoksia, kuten Miia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Tuula Moilasen Japanilainen puupiirros ajan ja ikuisuuden peilinä, Raisa Porrasmaan ja Petri Artturi Asikaisen Temppelin hämärästä Mantsurian vilinään. Nojatuolimatka Japanin kulttuurihistoriaan ja tässä käsiteltävä teos, Minna Eväsojan Bigaku. Japanilaisesta kauneudesta (Helsinki 2008). 

Eväsoja käsittelee teoksessaan koko japanilaisen estetiikan pleeroomaa. Alussa tekijä erittelee maan erilaisia esteettisiä koulukuntia ja selvittää japanilaisen estetiikan keskeisiä käsitteitä. Peruslähtökodan Eväsoja muotoilee näin: 

Japanilainen arvomaailma ja estetiikka poikkeavat peruslähtökohdaltaan länsimaalaisesta siinä, että japanilaisessa kulttuurissa esteettiset arvot ja esteettinen kokemus liittyvät koko ympäröivän maailman, tilan, esineiden ja elämäntavan kokonaisvaltaiseen kokemiseen. 

Japanilaiselle estetiikalle on luonteenomaista vihjailevuus ja se, että asioita esitetään metaforien kautta. Kauneutta ei katsella ensisijaisesti silmillä, vaan sielun silmin. Merkittävää on myös karu pelkistyneisyys, joka ilmenee erityisesti arkkitehtuurissa. Värien käyttö on myös omintakeista, mikä näkyy värien rohkeissa yhdistelmissä. Luonteenomaisena japanilaisena piirteenä pidetään myös sitä, miten luonnollisuudessa tulee myös näkyä keinotekoisuus, siis ihmisen panos. Myös feminiininen pehmeys on tunnusomaista japanilaiselle estetiikalle. 

Japanilaisen estetiikan termistö on runsas ja poikkeaa huomattavasti meidän käsitteistöstämme. Termit eivät välttämättä kuvaa kauneutta, vaan jotakin tarkasteltavan kohteen ominaisuutta, jota japanilaisessa kulttuurissa arvostetaan. Tarkastelija voi olla esteettisesti tyytyväinen, vaikkei koekaan näkemästään iloa tai nautintoa. Tarkasteltavat asiat sinänsä eivät ole keskeisiä, vaan niiden mahdollistamat lopputulokset. 

Japanilaisia esteettisiä kategorioita ovat mm. wabi (karu, köyhä), sabi (surumielinen), shibumi (hiljainen, hienostunut, ryppyinen), hie (viileä), kare (lakastunut), yase (nahistunut) ja okashi (omituinen, mielenkiintoinen, suloinen). Esimerkiksi rikkonainen astia voi herättää suurempia esteettisiä tunteita kuin ehyt. Japanissa myös valmistetaan teollisesti näitä meidän mittapuumme mukaan muotopuolia tai rikkonaisia esineitä. Erityisen pidettyjä ovat wabi-sabi -tyyliset keramiikkaesineet. Meillä tämän esteettisen ajattelun tuotoksena voi ihailla vaikkapa Mauno Koiviston hautapaatta, jossa on käytetty japanilaista kintsugi-tekniikkaa. Kintsugissa tavallinen rikkoutunut esine paikataan esim, kullalla, hopealla tai platinalla ja näin nostetaan se uudelle esteetiselle tasolle. 

Mauno Koiviston hautapaasi. Kuva: Wikimedia

Eväsoja käsittelee varsin laajasti myös esittäviä taiteita, varsinkin kabuki-teatteria. Kannattaa tässä yhteydessä lukea em. Miia Kankimäen kirjan hieno kuvaus tekijän ensimmäisestä vierailusta kabuki-teatterissa. Kabuki lienee kulttuurimuoto, mihin länsimaalaisen ihmisen on hyvin vaikea päästä sisälle. Siihen kuluu mm. ilmeiden, liikkeiden, asusteiden ja värien monimutkainen ja hienovarainen symboliikka, ja vaikkapa onnagata-miehet, jotka esittävät naisia. Eväsoja (ja myös Kankimäki) käsittelee myös paljon heian-kautta, jolla on ollut suuri merkitys japanilaisen estetiikan kehitykselle.

Japanilaista kuvakulttuuria käsitellään myös laajasti, erityisesti mangaa, joka on merkittävä taidemuoto kaikenikäisten japanilaisten keskuudessa. Mangalla lienee sekä vanhan japanilaisen kulttuurin sekä länsimaalaisen kulttuurin tausta. Japanilaisten erityisyys ilmenee myös shunga- taiteessa. Shungan kuvat ovat vahvasti eroottisia, joita annettiin mm. häälahjoiksi, mutta niitä saatettiin tarkastella aiemmin myös koko perheen voimin.

Omat lukunsa kirjassa saavat myös japanilaisen arkkitehtuurin ja puutarha-arkkitehtuurin estetiikka, jolla on ollut suuri vaikutus länsimaiseen arkkitehtuuriin. Tekijä kuljettaa mielenkiintoisesti länsimaista ajattelua läpi koko teoksen ja antaa näin lukijalle monenlaista ajateltavaa. Jos Japani on saanut paljon länsimaisesta kulttuurista, on meidän kulttuurimme saanut paljon myös japanilaisesta kulttuurista jo parinsadan vuoden ajan. Suomalainen maalaustaide (esim. Edelfelt ja Gallén-Kallela) tai arkkitehtuuri (Aalto) ovat saaneet suoria vaikutteita japanilaisista esikuvista. Muutaman vuoden takainen Ateneumin japonismia käsittelevä näyttely Hiljainen kauneus tematisoi tämän suhteen varsin vaikuttavasti.

Itseäni kosketti erityisesti japanilaisen suhde arkipäivän kauneuteen: esteettinen ajattelu on oleellinen osa ihmisten elämää ja kaikissa toimissa pyritään kauneuteen tai kauneudesta nauttimiseen. Eväsojan kirja on sisällöltään hyvin rikas ja sitä kannattaa lukea Close Reading -periaatteella.  

Miten kaunista on, kun aivan kirkkaana kuutamoyönä

kulkee joen yli vaunuissa ja härän kahlatessa

pärskyvät vesipisarat ovat kuin 

kristallisirpaleita.

(Sei Shōnagon)

 

Porthania on miyabi

Ruska on okashi

Suvipäiviä Hellaassa

 

Nuori Dionysos

V.A. Koskenniemen Suvipäiviä Hellaassa (Porvoo 1927) on hieno, vanhanaikainen matkakirja, joka vaatii lukijaltaan keskittyvää lukutapaa ja monen wikiartikkelin lukua, koska kirjoittaja viittaa jatkuvasti antiikin mytologian hahmoihin. Vaivan palkkana on aito luku- ja kulttuurikokemus, jossa lukija viedään varsin syvälle antiikin ideoitten maailmaan.

Nykylukijat ovat juoneet siksi paljon Lethen virran vettä, etteivät muista mitään tästä suuresta runoilijasta ja esseististä, jonka maine hiutui poliittisten suhdanteiden aallokossa. Koskenniemi on sekä herkkä että älykäs kirjoittaja, jonka monet tekstit ovat myös nykyään mitä ajankohtaisinta esseistiikkaa. Hän on verrattavissa toiseen unohdettuun suuruuteen Tatu Vaaskiveen, jonka Huomispäivän varjo on edelleenkin suuri tutkielma länsimaisen kulttuurin olemuksesta.

Koskenniemi löytää Hellaan jo Budapestissä, jonka esikaupungissa on Aquincumin roomalaisaikainen kaupunki, jossa tekijä vaeltaa mithraeumista muinaisen kylpylän raunioille. Rooman henki on läsnä myös Euroopan reunalla, Pannoniassa. Ateenaan päästyään ei kerrota mitään nykyisestä Ateenan kaupungista, vaan unissakävijän lailla Koskenniemi hurmautuu Akropoliista. Hän kirjoittaa: ” Kaksi voimakasta tunnetta hallitsee niitä vaikutelmia, joita Akropoliilla tai sen edessä seisten olen kokenut: toinen on unenomaisen epätodellisuuden tunne – tämä ei ole totta, mitään tällaista ei ihmiskäsi ole luonut, mitään tällaista ei ihmissilmän ole suotu nähdä! – toinen on asiallisimman, syvimmän todellisuuden tunne: vain tämä on totta, vain tällaista on ihmiskäden tullut luoda, vain tällaista varten on ihmissilmä olemassa!---Painon ja keveyden, aineen ja ilman vastakohta häviää, kaikki on rauhaa ja läpikuultavaa selkeyttä.” Läpi koko teoksen kulkee hurmioitumisen juonne: vihdoinkin olemme saapuneet kulttuurimme alkulähteillä! 

Akropoliin seikkaperäisen esittelyn jälkeen paneudutaan Demeterin ja Persefonen kulttiin, erityisesti salaperäiseen Eleusiin mysteeriin. Kummatkin naiset olivat varsinaisia toimintatyttöjä, joita nykyistenkin gendertutkijoiden sopisi tarkastella. Tähän aktiivisten antiikin naisten joukkoon sopisi myös Persian laivaston naisamiraali Artemisia I ja tietenkin antiikin tragedioiden naiset, kuten Ifigenia tai Antigone, jotka tekivät varsin itsenäisiä päätöksiä, vaikka kuolo sitten heidät korjasikin. 

Kirjan hienointa antia on kreikkalaisten hautasteelojen tarkastelu. Attikalaisissa hautakivissä toteutui sekä vainajan ruumiillinen läsnäolo että poissaolo, erityisesti steeloissa kuvataan ruumiillista läsnäoloa. Voidaan puhua jonkinlaisesta poissaolevasta läsnäolosta. Steelat muodostavat tilan, jossa on mahdollisuus saada ote vainajan ruumiillisuudesta, kun vainaja on veistetty marmoriin. Steelalla on siis välittäjän rooli, jossa kuollutta kuvaava marmoriveistos on yhteydessä vielä eläviin ihmisiin. Voidaan puhua myös nekyiasta, jossa eläville annetaan mahdollisuus käydä manalassa ja palata sieltä takaisin (tämä teemahan toistuu esim. Goethellä, Thomas Mannilla ja Kalevalassa). Tällainen viittaus nekyiaan on esimerkiksi steeloissa toistuva kättely eli deksioosis, rajapinta kahden maailman välillä. 

Koskenniemi puhuu marmoriin veistetystä kuolemanrunoudesta kuvaten steeloja siten, että ne ovat kauniita, miehekkäitä, joskin surullisen resignatsioonin leimaamia. Hän kirjoittaa:” En puolestani tunne mitään henkistä tuotetta, en runouden enempää kuin muidenkaan taiteiden alalta, missä kuolema olisi yhtä tuskattomasti, yhtä intiimisti viety elämän piiriin kuin Attikan hautakivissä. Niin näkymätön on niissä elämän ja kuoleman raja. Näkymätön, mutta ei olematon. ”Kuolema ei ole henkilöllistettynä näissä muistomerkeissä, ja kuolemalla on kotoinen ja intiimi luonne. Kuolemaa ei kuvata transsendenttina, yliaistillisena voimana tai valtiaana, vaan täysin immanenttina, maanpäällisenä tapahtumana, joka kuuluu elämän piiriin. 

Yksi kirjan kantava ajatus löytyy luvusta Marathon, jossa Koskenniemi kuvaa Marathonin, Thermopylain ja Salamiin taisteluja. Pieni, urhea Kreikan kulttuurikansa taistelee suurta barbaarivaltiolta Persiaa vastaa ja voittaa sen. Koskenniemi kirjoittaa: "Ateenalaiset olivat vapaan maan vapauttaan rakastavia kansalaisia, jotka tunsivat taistelevansa elämän korkeimpien arvojen puolesta. Heidän hehkuvassa isänmaanrakkaudessaan ja heidän korkeammassa kulttuurissaan oli tekijä, jonka merkitystä barbaarit eivät osanneet kyllin korkealle arvioida." Koskenniemi siirtää sitten tämän kuvan nykyaikaan todeten, että sortajan nimi oli kolmatta tuhatta vuotta sitten Persia, mutta nykyään Venäjä. Mikä visionääri! Me olemme pohjolan kreikkalaisia ja Israelin kolmastoista heimo, joiden tehtävänä on puolustaa länsimaista kulttuuria bysanttilaista barbariaa vastaan. 

Erektheionin ovi

Thermonin Apollonin temppelin Aedon ja Khelidon -metooppi

(Kuva:https://wordpressua.uark.edu/dlevine/thermon-metopes)

Thermonin Apollon temppeli oli aikoinaan merkittävä kulttipaikka, mutta siitä ei ole jäljellä kuin perustukset ja muutama metooppi. Säilyneet metoopit kuvaava kolmea myyttiä Aedonista ja Khelidonista, Perseuksesta ja Medusasta sekä Proitoksen tyttäristä.

 

Aedonin ja Khelidonin kertomus on monipolvinen ja siitä on olemassa erilaisia versioita. Yleiskuvan luomiseksi kannattaisi tutustua Ovidiuksen Muodonmuutoksien kuudenteen lukuun, Odysseuksen XIX lukuun ja Sofokleen fragmentaariseen Tereus-draamaan, joissa kaikissa käsitellään Aedonin ja Khelidonin kertomusta. 

Metoopissa on löydettävissä Aedon ja Khelidon, kuvasta puuttuu tapetun Ityluksen pää, joka levännee Khelidonin sylissä. Kertomuksesta avautuu monenlaisia näkökulmia: kaipuu ja ikävä, joka kohdistuu joko siskoon tai lapsen saamiseen (nämä poikkeavat eri traditioissa), aviorikos (Tereus ja Khelidon), juonittelu (Khelidonin kuvakankaan viesti), väkivalta ja kosto (raiskaus, lapsenmurha, kannibalismi, silpominen), sadismi (Tereuksen syöttäminen hyönteisille) ja lopuksi metamorfoosi. Eri perinteet painottavat eri asioita (esim. oliko Ityluksen kuolema tahallinen vai vahinko).

Metoopit avaavat katsojissa monenlaisia assosiaatioita ja liikuttavat samalla katsojaa. Uskon, että niin on alkuperin ollutkin tarkoitus. Ehkä metooppikuvia voisi verrata keskiaikaisiin pyhimyskuviin, joiden merkitys katsojille oli myös monikerroksinen: on itse kertomus ja sitten siitä avautuva metamaailma, jonka tehtävänä oli koskettaa katsojaa, tässä tapauksessa temppeliin tulevaa. Tämä lähestymistapa on antropologinen. Mielenkiintoinen on myös näkökulma naisiin aktiivisina toimijoina ja samalla uhreina, mikä on antiikin draamoissa erityinen topos (esim. Antigone, Ifigenia). Mytologisten kerrostuminen selvittäminen olisi myös antoisa tehtävä, samoin myytin vaikutushistorian tutkiminen myöhemmässä taiteessa. 

Jos metooppeja haluaa tutkia tarkemmin, niin materiaalia on riittävästi. Varhaisemmasta päästä H.G.G.Paynen On the Thermon Metopes (1925), ja uudempaa Lindsay Coonin A Tale of Two Sisters: Studies in Sophocles’ Tereus. 

Tituksen riemukaari

(Kuva: Wikimedia)

Tituksen riemukaaren Jerusalemin temppeliaarteen ryöstö

Tutkimussuunnitelma

1.1. Kohteen kuvaus

Tituksen riemukaari pystytettiin vuonna 82 jKr. keisari Tituksen jumalaksi julistamisen ja Jerusalemin valtauksen (70 jKr.) kunniaksi Forum Romanumille Roomaan. Sen rakennutti Tituksen veli, keisari Domitianus. Riemukaaren läpi johtaa voitonparaateihin käytetty tie, Via Sacra. Riemukaaressa on sekä korinttilaisia että joonialaisia pylväitä (nk. kompositatyyli). Kaariaukon sisäseinillä on Jerusalemin temppelin ryöstösaalista vievää kulkuetta ja Tituksen yhdessä isänsä Vespasianuksen kanssa juutalaisista saavutetun voiton kunniaksi pitämää triumfikulkuetta kuvaavat reliefit. Eteläinen kuva esittää siis voittokulkuetta, jossa palvelijat kantavat Jerusalemin temppelistä ryöstettyä saalista riemukaaren läpi. Sotasaaliina esitellään menora, hopeapasuuna, tuhka-astiat, joilla kannettiin polttouhrialttarin tuhkaa ja näkyleipäpöytä. Nämä reliefin esineet oli alun perin kullattu ja reliefin tausta oli sininen. Pohjoinen kuva esittää triumfin kohokohdan: voitonjumala Victoria kruunaa Tituksen laakeriseppeleellä, samalla kun he liikkuvat nelivaljakolla. Sotisovassa oleva Virtus ohjaa vaunuja. Honos ja kaksitoista fascis-vitsakimppuja kantavaa liktoria seuraavat voittokulkuetta.

Riemukaaren yhteydessä lienee ollut vielä suuri Tituksen patsas, jossa hän ohjaa elefanttien vetämää valjakkoa. Holvin lakikiveä koristaa jumalatar Roma. Holvin keskellä olevassa kasetissa on kuvattuna Tituksen korottaminen jumalaksi, jossa kotka kantaa hänet taivaaseen. Riemukaaressa on ensimmäistä kertaa esitetty jumalat ja ihmiset yhdessä, esim. Ara Paciksessa he ovat erillään. Lisäksi riemukaaressa on kaksi eri ajoilta säilynyttä piirtokirjoitusta.

1.2. Huomioita kohteen kuvaamisesta

Tutkimuskohde pitää kuvailla mahdollisimman kattavasti, jolloin ymmärrys teoksesta kasvaa ja mahdollisia uusia näkökulmia avautuu. Klassinen tapa olisi vaikka Panofskyn kolmiportainen kuva-analyysi, jossa teos kuvaillaan (mitä, keitä, esineet, symbolit, aikakausi, alue, vaikutelmat), analysoidaan (miten henkilöt on esitetty, mitä symbolit merkitsevät, mikä kohtaus esitetään, miltä aikakaudelta teos on) ja tulkitaan (miksi kuva tehtiin, mitä me tiedämme sen synnystä, missä on originaali, mitä teoksella halutaan sanoa, muiden lähteiden käyttö tulkinnassa). Tituksen riemukaaren kohdalla kuvattavaa on rakennuksen tyylissä, arkkitehtuurissa, materiaalivalinnoissa, reliefeissä ja piirtokirjoituksissa, riemukaaren sijoituksessa ja myöhemmässä rakennushistoriassa. Relevantteja kysymyksiä olisivat esim. se, että oliko Tituksen riemukaari oikea riemukaari, ja Tituksen riemukaaren suhde muihin Rooman riemukaariin. Kaaren ikonografia on rikas ja siinä kuvatut tapahtumat on esitetty dynaamisesti, mikä vaikutti esikuvana myöhemmille vastaaville esityksille.

2.1. Tutkimusstrategian valitseminen

Tituksen riemukaarta on tutkittu paljon, ja hyvin erilaisia näkökulmia on löydettävissä sen tulkintaan. Valitsin tutkimuskohteekseni riemukaaren reliefin, jossa kuvataan Jerusalemin temppeliaarteiden tuomista Roomaan. Mielenkiintoinen dynamiikka avautuu jo vertailemalla pohjoista reliefiä vastakkaiseen eteläiseen: edellinen on levoton, kaoottinen ja kuohuva, jälkimmäinen arvokas, kulkueenomainen. Reliefien jännitteisen dynamiikan vertaaminen voisi olla yksi tutkimustehtävä. Ajattelin kuitenkin keskittyä temppeliaarre-reliefiin, koska siitä avautuu selvä haaste katsojalle ja tutkijalle: miksi se on tehty? Tätä kysymystä on lähestytty viimeisimmässä tutkimuksessa seuraavassa esiteltävillä tavoilla. Niitä kaikkia voi käyttää syvennettäessä käsitystä Tituksen riemukaaren merkityksestä. 

Jerusalemin temppelin hävityksestä, Tituksen triumfista ja riemukaaresta on olemassa aikalaisteksti, Josefuksen De bello Iudaico (79 jKr.), josta löytyy paljon tietoa em. tapahtumista. Tämän teoksen, ja erityisesti sen juutalaisuutta koskevan osan on kriittisesti ja mielenkiintoisesti analysoinut Christopher A. Frilingos.  Hänen mukaansa Josefusta ei kannata suoraan lukea kuin luotettavaa asiatekstiä aiheesta, koska hän on itse ollut toimijana mukana tapahtumissa. Josefuksen ansio on siinä, että hän tarjoaa autenttisen roomalaisen näkökulman Tituksen aikaan.

Mielenkiintoisia ja tutkimusta tukevia näkökulmia löytyisi myös tutkimalla toisia tuon ajan riemukaaria (Konstantinuksen ja Septimus Severuksen) ja esim. Trajanuksen tai Marcus Aureliuksen pylväiden kuvakieltä, koska niissä kuvataan myös roomalaisten valloituksia.

DesRosiers näkökulma Tituksen riemukaareen on talouspoliittinen. Hänen mukaansa riemukaari on Rooman poliittisen ja taloudellisen mahdin ilmentymä.  Hän luopuu käsityksestä, että temppeliaarteiden esittäminen olisi perinteinen evokaatio, jolla voitetut jumalat liitettiin roomalaiseen pantheoniin. Kyseessä ei myöskään hänen mukaansa ole juutalaisten kultillinen häpäiseminen, koska Flaviusten aikana juutalaisuutta pidettiin taikauskona, ei uskontona, jota voisi häväistä. Kuvakieltä tarkasti analysoimalla DesRosiers päätyy ajatukseen, että temppeliaarre ei edusta kulttia, vaan saalista ja rikkauksia, joita sotilaiden on reliefin kuvauksen perusteella jopa raskas kantaa. Tutkija sijoittaa riemukaaren kuvamaailman Rooman talouspoliittiseen tilanteeseen, missä Neron hallinto ja rakennustoimet olivat saattaneet maan vararikon partaalle, mitä Flaviukset nyt korjasivat voittoisissa sodissa saamallaan sotasaaliilla. 

Juutalaisten ja roomalaisten keskinäisiä suhteita ovat tutkineet paljon niin historioitsijat kuin teologitkin. Juutalaisilla oli Rooman valtakunnassa erityisasema heidän monoteismistään johtuen, jolloin heidän ei tarvinnut ottaa osaa keisarikulttiin. Kapinoivan Palestiinan ongelmat eskaloituivat kuitenkin 70-luvulla, ja mukaan tuli myös kristinuskon leviäminen Rooman alimmissa yhteiskuntaluokissa, mistä aiheutunut levottomuus eskaloitui Juutalaissodassa, mikä sitten johti maakunnan kurinpalautukseen, kulttipaikan tuhoamiseen ja johtavien juutalaisten karkottamiseen.

Tästä lähtökohdasta tutkijat Fergus Millar ja Michael Sommer  ovat esittäneet, että kulttiesineiden kuvaamisella on haluttu tehdä Flaviusten propagandaa juutalaisia vastaan, ja että sodassa oli ollut ennen muuta kyseessä valtakunnan vihollisten kukistaminen.  Tituksen riemukaari oli siksi tämän tuhoamisen manifestaatio.  Olisin itse kiinnostunut tästä propagandistisesta problematiikasta, mikä liittyy Tituksen riemukaareen. Onko niin, että riemukaaren kuvakieli asettuu samaan traditioon, jossa vihollinen kuvataan lyötynä, alistettuna tai tapettuna. Varhaisia esikuvia ovat esim. faarao Semerchet patsas Siinain niemimaalta, jossa hän pitää tukasta kiinni beduiinia, jonka aikoo tappaa nuijalla tai Narmerin palettia, jossa vihollisia häpäistään leikkaamalla heidän päänsä ja peniksensä irti ja asettamalla ne näytteille heidän jalkojensa väliin. Tästä syntyy tutkimuskysymys siitä, minkälaisia narratiiveja kehitetään vandaalimaisen sotatoimen ja sen kuvallisen esityksen ympärille.

3. Tutkimussuunnitelma

Olen edellä esittänyt neljä tutkimusnäkökulmaa Tituksen riemukaareen liittyen. Niitä kaikkia voisi käyttää tai syventää, jos haluaisi tehdä jatkotutkimusta. Ajattelin käyttää tutkimussuunnitelman pohjana Fredric Brandfonin artikkelia The Arch of Titus in the Forum Romanum.A Case Study of Vandalism and History, jossa tutkitaan riemukaarta erilaisten narratiivien kautta. Tituksen riemukaari oli merkittävä monumentti, joka innoitti syntyaikanaan ja myöhemmin erilaisiin tulkintoihin, ja jota käytettiin myös politikoinnin ja antisemitismin välineenä. 

Kyseessä olisi taidehistoriallisen teoksen tulkintaa sen historiallisten narratiivien kautta. Brandfon väittää, että historioitsijat luovat merkityksellisen narratiivin menneestä muistamalla valikoiden asioita. Esimerkkinä tutkimuksessaan hän käyttää Tituksen riemukaarta. Itse riemukaaren reliefi on jo propagandistinen tulkinta tapahtuneesta 80-luvun roomalaisille, samoin juutalaisten kaikkein merkittävimpien kultillisten esineiden sijoittaminen myöhemmin Vespasianuksen Rauhantemppeliin.

Tituksen riemukaaren kuvakieltä tulkitsivat konstantinolaisen käänteen jälkeen sekä juutalaiset (Talmudissa) että kristityt omien tarkoitusperiensä mukaisesti. Riemukaaren yhteyteen rakennettiin vähitellen kirkkoja, jolloin monumentti sulautui vähitellen kristilliseen viitekehykseen. Paavi Paavali IV:n aikana Rooman juutalaisia velvoitettiin vannomaan uskollisuudenvala ja kumartamaa paaville Tituksen riemukaaren alla. Toukokuun 14.1948 Rooman juutalainen seurakunta kokoontui Tituksen riemukaarelle ja käveli sen läpi takaperin Israelin valtion perustamisen kunniaksi.

Tutkimalla erilaisia historiallisia narratiiveja avautuu Tituksen riemukaaresta monimuotoinen tutkimuskenttä. Reliefi ei liene ollut omana aikanaankaan yksitulkintainen, myöhemmin siihen voitiin liittää aina uusia tulkintoja kulloisenkin poliittis-uskonnollisen tilanteen mukaan. Taiteen ja politiikan suhde on mielenkiintoinen, koska taidetta on aina käytetty myös poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen. 

Lähteitä:

Fredric Brandfon, The Arch o Titus in the Forum Romanum.A Case Study of Vandalism and History.

Christopher A. Fringlos, More than Meets the Eye: Incongruity and Observation in Josephus’s Account of the Triumph of Vespasian and Titus. History of Religions, Volume 57, Number 1, 2017.

DesRosiers, Nathaniel, Another Temple, Another Vessel. Josephus, the Arch of Titus, and Roman Triumphal Propaganda. Near Eastern Archeology 82.3, 2019.

Fergus Millar: Last Year in Jerusalem. Monuments of the Jewish War in Rome. In: Jonathan Edmondson, Steve Mason, James Rives (Hrsg.): Flavius Josephus and Flavian Rome. Oxford University Press, Oxford u. a. 2005, S. 101–128.

Michael Sommer: Römische Geschichte II. Rom und sein Imperium in der Kaiserzeit, Stuttgart 2014.